Kuka pelkää palveluseteliä?

Miksi palvelusetelit hinnoitellaan usein merkittävästi alle oman tuotannon hinnan? Pyritäänkö tällä välttämään kilpailua oman tuotannon kanssa?

Palvelusetelin arvo on noussut esille tuoreessa Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen (Pohde) hallituksen päätöksessä, jossa puheterapian 45 minuutin palvelusetelin arvon ylärajaksi hinnoiteltiin 95 euroa. Tämä eroaa merkittävällä tavalla Pohteen oman tuotannon hinnoittelusta, jossa puheterapian hinnan alarajaksi määriteltiin 141 euroa vastaanottokäynneille. Huomionarvoista on, että palvelusetelin 95 euron arvo kohdistuu myös kotikäynteihin, jolloin parempi vertailukohta löytyy Pohteen kotikuntoutuksen hinnasta, 262 euroa. Tuo hinta on myös käytössä käynnin pituudesta riippumatta. Hinta on siis sama 10 minuutin käynnille kuin 45 minuutin käynnillekin.

Kuvassa ote Pohteen palveluhinnastosta 2026, jonka Kuntoutusyrittäjät sai Pohteen kirjaamosta tietopyynnöllä:

Puheterapian ostopalvelun ja oman tuotannon hinnoittelun eriparisuus ei ole millään muotoa ainutlaatuinen ilmiö. Samaa on havaittu jäsenistön toimesta esimerkiksi fysioterapiassa ja toimintaterapiassa, joita molempia ostetaan myös palvelusetelipalveluina: edellyttäen, että palvelusetelipalveluntuottajia löytyy.

Palvelusetelilaki edellyttää, että palvelusetelin arvon on oltava asiakkaalle kohtuullinen. Kohtuullisuutta arvioitaessa otetaan huomioon muun muassa palvelutuotannon oman hinnoittelun kustannukset. Palvelusetelilain esityöt vuodelta 2009 viitoittavat, että kohtuullisuuden taustalla on nimenomaan se, että palveluseteli on käyttökelpoinen vaihtoehto saada hoitoa. Vastaavasti voidaan todeta, että mikäli asiakas ei saa palvelusetelillä käytännössä tarvitsemaansa palvelua, ei palvelusetelin arvo ole ollut oikea.

Onko palvelusetelin valmistelu alikäyttöön vastuullista yhteisten rahojen käyttöä?

Palvelusetelilain hallituksen esitys arvioi lain taloudellisiksi vaikutuksiksi sen, että kustannustietoisuus ja palvelujen rahoituksen läpinäkyvyys tulee kasvamaan. Näin on tapahtunut, mutta miksi hintaero oman tuotannon laskutukselle ja palvelusetelituotannolle on edelleen säilyttänyt suurensuuren kaulansa?

Pohteen tapauksessa tiedetään, että palveluseteliostojen pienentyminen on valunut jo joitain vuosia oman tuotannon lisäämiseen. Omaa tuotantoa ei ole siis välttämättä tehostettu, ainakaan eurojen valossa, mutta sitä on kuitenkin lisätty. Virkakunta ei sitä tietenkään ääneen lausu, että palvelusetelin mahdollisen turhan toiveikkaan hinnoittelun taustalla olisi kalliimman oman tuotannon suojeleminen, mutta tältä mielikuvalta ei voi välttyä, kun hinnoittelua tutkii tarkemmin.

Torikauppiaana verovaroilla

Asiaa voi lähestyä vertaamalla hyvinvointialuetta valtion viralliseen torikauppiaaseen.

Oulun Torilla on kaksi mansikkakauppiasta: Marjayrittäjä Maija Kempeleestä ja valtion virallinen Marjaviranomainen Marjacom. Marjacom juuri ei osta palveluita ulkopuolisilta, vaan kasvattaa marjat valtion virallisen marjankasvatusbudjetin mukaisesti. 

Marjacom laskuttaa torilla 4,5 kilosta mansikkaa tasan 100 euroa. Se on Marjacomin hallituksen enemmistön tekemä päätös. Päätös on tehty jo talvella, kauan ennen satokauden alkua. Hinta perustuu Marjacomin oman tuotannon hinnoitteluun, eikä se sisällä lainkaan voittoa. Marjacom ei kuitenkaan myy tuolla hinnalla marjoja yksityishenkilöille, vaan ainoastaan muille organisaatioille. Yksityishenkilöille myydään mansikkaa virallisella mansikkakupongilla. Kupongit ovat haluttuja, sillä niiden avulla 4,5 kiloa mansikkaa maksaa asiakkaalle vain 10 euroa, mutta kupongin saadakseen on jonotettava ensin koko talvi.

Marjacomin vieressä toimiva Marjayrittäjä Maija myy samaa lajiketta olevaa mansikkaa päivän hinnalla. Tänään hinta 4,5 kilolle mansikkaa on 30 euroa. Marjayrittäjä Marja ei kysele kuponkeja, hänelle kelpaa kortti tai käteinen. Marjat ovat kuulemma erityisen hyviä, mutta näin toki itseään kunnioittavan torikauppiaan kuuluu todetakin. 

Ohikulkijat ovat katselleet tätä paria jo monta vuotta. Marjayrittäjä Marja möisi mielellään mansikoitaan myös Marjacomille, mutta Marjacom ei osta, koska tuottaa mansikat mieluiten itse. Tätä Marjacom on perustellut muun muassa huoltovarmuudella, saumattomalla ruokaketjulla ja hyvällä asiakaspalvelulla. Ovathan asiakkaat tyytyväisiä, kunhan lopulta saavat lipukkeensa mansikan ostamiseen. Jos ei tälle kesälle sattunut saamaan, niin ehkäpä sitten ensi kesänä.

Nyt kuitenkin on käynyt niin, että valtion taloustilanteen vuoksi valtiollinen marjantuotanto on säästöuhan alla. Marjayrittäjä Marja kokee, ettei valtion virallinen marjatuotanto ole välttämättä se kaikkein tehokkain tapa tuottaa mansikoita verorahoilla: maksaahan hän veroja toiminnastaan itsekin.

Eniten kuitenkin kismittää se, että valtion viralliseen marjapulaankin olisi ratkaisu. Hän möisi mielellään Marjacomille omia mansikoitaan päivän hinnalla, mutta Marjacom ei niitä suostu sillä hinnalla ostamaan. 

Marjacomilla on satunnaisesti marjan osto-ohjelmia, mutta niissä mansikasta on tarjottu noin puolet markkinahinnasta: 15 euron molemmin puolin 4,5 kilosta. Tuolla hinnalla mansikoiden tuottaminen ei onnistu edes Marjayrittäjä Marjalta. Valtio saa tätä kautta lähinnä satunnaisia eriä mansikkaa, eikä se muodosta uhkaa Marjacomin omalle tuotannolle.

Eväitä markkinoille olisi sillekin, että Marjacomin mansikkatuotannosta voitaisiin ostaa jopa yli puolet yksityisiltä marjayrityksiltä, huomattavasti nykyistä edullisempaan hintaa, mutta toistaiseksi Marjacom on lisännyt vain omaa budjettiaan ja palkannut lisää työntekijöitä. Marjacomin tuottamien mansikoiden hinta on myös vuosien saatossa kallistunut.

Lopputuloksena monet asiakkaat jäävät ilman mansikkaa, eikä Marjacom suostu tilannetta korjaamaan nostamalla ostohintaa, jotta muut marjayrittäjät pääsisivät myös tuottamaan valtion virallista mansikkaa. Marjacomin hallituksessa tätä yritettiin, mutta virkakunta totesi, että oma tuotanto on varmempaa, mutta että siihenkin tarvittaisiin erillisessä kokouksessa vielä lisää rahaa.

Lopulta torin laidalla kahvikupin äärellä pohditaan, miten valtion mansikkatyötä saataisiin tehostettua. Nykyiseen järjestelmään ei oikein olisi enää varaa. Keinoja ei tunnu vain millään löytyvän.

Tarina on esimerkkinä yksinkertaistettu, mutta pitää sisällään kuvauksen siitä jännitteestä, joka oman tuotannon ja halvemman ostopalvelun tuottamiseen saattaa liittyä. Oman tuotannon ja ostopalvelun hinnan ei tarvitse olla välttämättä yksi yhteen, mutta vertailukelpoisissa palveluissa hintaero ei saa olla kolminkertainen.

Selitykseksi ei myöskään pidä hyväksyä sitä, että oman tuotannon hintaa ei ole osattu tai haluttu laskea.